Sadan hehtaarin yksinäisyys ja ihmissuhdepulmat vaivaavat ihmisiä, jotka soittavat tukihenkilö Jukka Niemiselle. Hän ei puhu säästä vaan kuuntelee.
”Olen 56-vuotias maanviljelijä Salon Kiikalasta, ammatiltani siis päätoiminen talonpoika. Eläimet lähtivät pois noin 10 vuotta sitten, nykyisin aikani kuluu metsä- ja peltotöissä. Neljä lastani asuvat kaupungissa.
Maaseudun tukihenkilöverkkoon liityin 9 vuotta sitten, kun ajattelin että minulla voisi olla annettavaa muille, jotka kokevat kovia. Pari vuotta aikaisemmin olin eronnut ja jäänyt maatilani ’yksinhuoltajaksi’. Koko elämäntapa oli siihen aikaan katkolla: koti, työ, kaikki. Maanviljely kun ei ole mikä tahansa ammatti, se on elämäntapa.
Aluksi ajattelin, että en halua kenenkään paikkakuntalaisen tietävän tilanteestani. Sitten päätin puhua avoimesti, mistä syntyikin huikea vertaisverkosto. Jos ryhtyy vain säästä puhumaan, jää hyödyntämättä se potentiaali, joka muilla ihmisillä on. Vuorovaikutus on sitä, että luottaa toiseen ja kertoo asioistaan, jolloin toinenkin uskaltaa luottaa. Kaikille tulee vaikeuksia, ei se elämää kummempaa ole.
Vuosien varrella minuun on otettu yhteyttä eri puolilta Suomea. Moni ei halua kuormittaa ystäviä huolillaan. On helpompi puhua tuntemattomalle ihmiselle. Me vapaaehtoiset ymmärrämme maaseudun elinoloja ja tarjoamme vertaistukea. Jos joku on vapaaehtoisesti ryhtynyt tähän hommaan, hän jaksaa kyllä kuunnella. Kuunteleminen onkin päätehtäväni: ihmiset selvittävät omia ajatuksiaan ja keksivät itse ratkaisun. Saatan sanoa heille: et ole ainoa maailmassa, jolle käy noin. Elämänfilosofiaani kuuluu ajatus, että kaikki kääntyy aina hyväksi.
”Jos ryhtyy vain säästä puhumaan, jää hyödyntämättä se potentiaali mikä muilla ihmisillä on.”
Tukihenkilön työssä huomaan, miten maaseutu on muuttunut. Aikaisemmin viljelysuunnitelma oli päässä, nykyisin se pitää täyttää tietokoneella. Tunnen ihmisiä, jotka möyrivät yökaudet töitä tekemässä, jotta välttyisivät paperisodalta. He tulevat melkein sairaaksi, kun EU-tukihakemuksen jättöpäivä lähestyy. Paperisota tuo henkistä rasitusta. Aikaisemmin puhuttiin 100 hehtaarin yksinäisyydestä, kun tilat kasvoivat aina vain isommiksi. Nykyisin voi jo puhua 300 hehtaarin yksinäisyydestä – moni on kovissa veloissa. Se luo henkistä painetta.
Enää ei ole juuri pientiloja eikä sitä kautta lähellä asuvia naapureita, joiden luokse mennä iltakaffelle. Talkoitakaan ei ainakaan meidän seudulla enää pidetä, koska työ vaatii nykyisin kovaa ammattitaitoa: kuka tahansa ei osaa käyttää koneita. Itse menen aina auttelemaan naapureita, jos he tarvitsevat. Voin joustaa sen verran omilta töiltäni. Vastaavasti voin luottaa heihin. Olen niin onnellinen, että saan tehdä tätä työtä.
Ihmisillä on vapaa-aikaa entistä enemmän ja sen viettämiseen tarvitaan rahaa. Tavallinen, hieman vaatimaton elämä ei nykyisin riitä. Moni havittelee epärealistisesti sitä, mitä pitäisi olla, vaikka voisi olla kiitollinen siitä mitä on. Toisaalta ei kai kukaan olisi niin hullu, että laittaisi vaakakuppiin hyvät ihmissuhteet ja materialistisen kulutuksen?
Liika työnteko on monelle maaseudun ihmiselle ongelma, joka saattaa lähteä lapasesta. Työ on tietysti hyvää terapiaa, joka pitää ihmisen rytmissä. Maanviljelyksessä on sesongit, jolloin pitää tehdä lujasti töitä. Silloin puolison on hyvä joustaa. Loppuajan voisi kuitenkin ottaa lunkisti ja omistaa aikaa ihmissuhteille. Puurtaminen jää liian helposti päälle, mikä rasittaa parisuhteita.
Sosiaalisessa mediassa en juuri käy, mutta huomaan että siinä on hyviä puolia. Sieltä voi saada vertaistukea. Sosiaalinen media on myös kouluttanut ihmisiä puhumaan enemmän omista asioistaan, ja se on hyvä. Tukihenkilötyössä huomaan, että vaikenemisen kulttuuri muuttuu pikkuhiljaa. Ainakin toivon niin.
Maaseudun tukihenkilöverkko on ollut avuksi, olen saanut elämään eväitä. Ensi vuonna olen ollut mukana 10 vuotta – minulle koittaakin oma juhlavuosi.”
Maaseudun tukihenkilöverkko täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaisemme 25 tarinaa verkon taipaleelta.
