Työ ennen teollistumista ja digitaalisuutta oli käsillä tekevää puurtamista. Kun eteen tuli isompi homma, kuten vaikka kylätalon tekeminen tai maalaaminen, torpan pärekaton teko tai perunan nosto, kutsuttiin kyläläisiä koolle. Talkoissa useampi käsipari sai aikaan enemmän ja yhdessä tehtävä työ tuntui mukavammalta. Yksi osasi yhtä taitoa ja toinen toista, joten osaamiset täydensivät toisiaan ja työ sujui nopeammin ja helpommin. Kun esimerkiksi perunapellolta toiselle kierrettiin nostotalkoissa, saatiin arkeen vaihtelua, tuli samalla hoidettua sosiaalista kanssakäymistä ja eväskin hieman vaihteli talkoopaikan tarjoamisen mukaan. Talkooporukalle keittoruoka ja leipä maitoineen ja kotikaljoineen maistui hyvin perunapellon laidalla. Työn lomassa ja varsinkin palastellessa parannettiin myös sen aikaista maailmaa.
Perunan nosto herättää itselläkin nostalgisia muistoja. Isä oli ajanut aamupäivällä perunannostokoneella penkit ylös ja me väki, oma ja vieras, noukimme perunoita sankoihin, jotka tyhjennettiin puisiin laatikoihin. Ekaluokkalaisena minusta ei sillä perunapellolla tainnut olla vielä kovastikaan apua, kun osa ajastani meni opetellessani sinä päivänä oppimaani uutta taitoa. Viskelin näet pienempiä pottuja pajunoksan avulla pitkin peltoa, kunnes minut ”komennettiin” täyttämään sankoa. Toki mieleen ovat jääneet myös lupsakka puheensorina, yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyyden tunne.
Elintason kohennuttua tekemiseen tuli avuksi koneita, joten työ kuin työ sujuu jo vaivattomammin. Mattopyykkiäkään ei enää juuri hoideta yhteisillä mattolaitureilla, kun pesukoneet, painepesurit tai pesulat hoitavat homman. Koneellistumisen ja itsellistymisen myötä talkoot ovat vähentyneet, mutta eivät onneksi kokonaan. Aika ei ole vielä totaalisesti lopettanut yhdessä tekemisen tarvetta. Esim. kyläkoulut ja -talot pidetään kunnossa, koska ne ovat alueillaan tärkeitä kokoontumispaikkoja ja osaltaan pitävät alueita elinvoimaisina ja sosiaalisina. Kansat kokoontuvat taloilleen eri tilaisuuksiin ja samalla parantavat maailmaa, omaansa ja globaalistikin.
Ihminen on laumaeläin, joka hyötyy sosiaalisuudesta. Me yksinkertaisesti tarvitsemme toisiamme. Aina ei yksittäisen ihmisen omat resurssit riitä. Isommissa kriiseissä herää koko kansakunnassa halu auttaa, kuten olemme nähneet esimerkiksi sota-alueilla. Koulutus- ja lääkintäapua on kulkenut kriisialueelle ja myös sotilaallista, rahallista ja aineellista apua on annettu. Kun jollekin perheelle tulee avuntarve, esimerkiksi asuinrakennuksen ja perheen omaisuuden tuhouduttua, hyvin pian yleisöltä tulee tietoa, missä voisi asua tai kerätään vaate- ja rahalahjoituksia ilman vastiketta. Vapaaehtoistyötä tehdään nykyään laajalti eri sektoreilla kuten sosiaali-, kulttuuri- ja liikunta-alalla, uskonnollisissa yhteisöissä, eri ikäisten ja kuntoisten ihmisten parissa sekä eläin-, ympäristö- tai kansainvälisissä yhteyksissä.
Ihmisillä on empaattisuuden taito ja halu auttaa omilla tiedoilla ja taidoilla. Halutaan auttaa pyyteettömästikin, ilman palkkaa. Se ei tarkoita auttavan henkilön riistoa vaan on aitoa hyvän tekemistä ja vapaaehtoista auttamista heikommassa tilanteessa olevalle. Vapaaehtoistyöllä on pitkät perinteet ja sen yhteiskunnallinen, taloudellinen ja inhimillinen merkitys on suurta. Ihmisten ja ryhmien välinen vuorovaikutus ja luottamus edistävät sosiaalisen pääoman kehittymistä ja takaavat myös rauhaa. Ylläpidetään siis edelleen vapaaehtoistoimintaa! Siinä samalla kehitymme itsekin hiukkasen paremmiksi.
Liisa Koskela
Ohjausryhmän jäsen, maaseudun tukihenkilö ja jelppiläinen Keski-Pohjanmaalta
