Vanhaemäntä paukkasi vara-avaimilla tilakeskuksen asuinrakennukseen kahvinkeittoon, kun aina on ollut tapana tarjota kahvit tilalla poikkeaville. Samalla kun aikaa oli, hän ajatteli viikata puhtaat pyykit kaappiin ja laittaa uuden koneellisen pyörimään. Astiakaapissakin järjestys vähän vaihtui kahvipöytää kattaessa, nyt sieltä on astiat helpommin löydettävissä. Niin kuin ennen vanhaan, silloin kun hän tilaa emännöi.
Tilan ulkopuolella työskennellyt miniä tuli töiden jälkeen kotiin. Ensin hän ilahtui, että puoliso oli omien töidensä lomassa ehtinyt pyykkäämään, mutta sitten muisti: Navetallahan oli tänään lomittaja, ja isäntä lähti jo aamulla kokousreissulle, jolta ei ollut vielä palannut.
Kun totuus päivän tapahtumista valkeni, miniä suuttui: hänen kotiinsa tullaan kuin hollitupaan, kysymättä ja salaa!
Vanhaemäntä puolestaan ei voinut ymmärtää, missä oli mennyt vikaan. Hänenkö nyt pitäisi lupia alkaa kysellä, olihan hän vuosikymmenet asunut talossa ja tunsi paikat, tiesi vara-avaimenkin paikan. Kyllähän hänenkin aikanaan puolison vanhemmat olivat tilalla apuna, eikä siitä mitään haittaa ollut, päinvastoin. Ja hänhän oli tehnyt vain hyvän työn pyykit viikatessaan.
Kuulostaako tutulta? Yllä kuvattu kohtaus ei ole tositarina, mutta se voisi olla. Ehkä se on kokoelma lukuisista tarinoista, joita kuuluu ympäri maan, kun sukupolvien välinen kanssakäyminen maatiloilla kärjistyy.
En ole toistaiseksi kuullut yhdestäkään maatilan sukupolvenvaihdoksesta, joka olisi sujunut ilman kasvukipuja. Ja ne kuuluvat asiaankin, onhan maatilasta luopuminen ja toisaalta myös yrittäjyyden aloittaminen suuri elämänmuutos. Jokaisessa sukupolvenvaihdoksessa varmasti kaikki hakevat alkuun paikkaansa. Olennaista kuitenkin on, miten kasvukivut onnistutaan hoitamaan.
Perinteisesti sukupolvenvaihdoksen keskiössä ovat olleet kaikenlaiset tuotantoon ja talouteen liittyvät paperityöt. On toki ensiarvoisen tärkeää, että kannattavuuslaskelmat, rahoitus, kauppakirjat ja kaikki muut tärkeät paperit ovat järjestyksessä ja hoidettu ajallaan.
Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että sukupolvenvaihdokseen on valmistauduttu henkisesti: jotta luopujalla on aito halua luopua, jatkajalla aito halu jatkaa. Luopuja ymmärtää, mistä hän luopuu ja jatkaja, mihin hän ryhtyy. Kaikkea ei tietenkään voi ennustaa, ja suuri elämänmuutos saattaa herättää sellaisiakin tunteita, joita ei etukäteen tiennyt olemassa olevankaan. Se on inhimillistä, eikä lainkaan poikkeuksellista.
Puhuminen on keskeinen työkalu sukupolvenvaihdoksessa. Käsittelemättömät ja tunnepitoiset asiat ovat kuitenkin neuvonnan näkökulmasta yksi keskeinen sukupolvenvaihdoksen haaste, selviää Työtehoseuran toteuttaman SPV-hankkeen kyselytuloksista. Tulokset ovat suuntaa antavia. Kyselyyn vastanneista yrittäjistä reilu kolmannes arvioi sukupolvenvaihdosprosessiin liittyvän ristiriitoja, neuvojista näin arvioi kolme neljästä. Kyselyn perusteella ristiriidat liittyvät keskeisesti ihmissuhteisiin sekä epäselviksi jääviin toiveisiin ja odotuksiin. Kun asioista ei puhuta, johtaa se monesti oletuksiin.
Jotta puhumisella voidaan ratkaista asioita, edellyttää se tietenkin sitä, että kaikki osapuolet ovat valmiita avoimeen keskusteluun. Myös hankalista asioista, ja etenkin niistä. En väitä sen olevan helppoa. Hyvä uutinen on, että apua on tarjolla. Apu kannattaa hyödyntää ennakoivasti, jo ennen kuin tilanne näyttää kriisiytymisen merkkejä. Sukupolvenvaihdoksen tarkoitus on rakentaa, ei rikkoa.
Matalan kynnyksen maksutonta apua on saatavilla useilta tahoilta. Välitä viljelijästä -projektin alueellisten työntekijöiden puoleen voi kääntyä kaikenlaisissa asioissa, pienissä ja suurissa huolissa, tai ennen kuin niitä edes ilmaantuu. Kirkon perheneuvonnasta saa apua yksin, pariskuntana tai perheenä. Maaseudun tukihenkilöverkon kouluttamat tukihenkilöt tarjoavat vertaistukea puhelimitse.
Kun kaikki tietävät roolinsa uudessa elämäntilanteessa, on yhtälö parhaimmillaan kaikkia palveleva: Luopujat saavat olla omien voimien ja halujen rajoissa apuna tilalla, ehkä mukana jatkajan perheen arjen pyörityksessä muutoinkin. Jatkajan työsarka helpottuu, kun apua on lähipiiristä joustavasti tarjolla.
Jatkajan astuessa yrittäjän saappaisiin hänestä tulee päätöksentekijä ja vastuunkantaja. Jokainen haluaa toteuttaa yrittäjyyttä omalla tavallaan, ehkä siinä on mukana jotain uutta, vanhaa ja lainattuakin. Myös luopujien kokemusta ja neuvoja varmasti tarvitaan, etenkin kysyttäessä. Välillä on opittava omista virheistä, ja ehkä niiltä ei kuitenkaan oltaisi vältytty, vaikka olisi tehty kaikki niin kuin ennenkin. Jatkajalle on annettava oma tila.
Onnistuneempiin sukupolvenvaihdoksiin tulevaisuudessa ehdotan seuraavaa: aloita henkinen valmistautuminen luopumiseen jo sillä hetkellä, kun aloitat yrittäjyyden. Kuulostaa ehkä radikaalilta, varsinkin kun oma yrittäjäura on vasta alussa. Jos kuitenkin vaalisi ajatusta, että tilan kehityskaari minun yrittäjäurallani alkaa nyt, matkan varrella on monta muuttujaa ja muuttuvaa suunnitelmaa, teen tässä parhaani ja sitten joskus tulee minun aikani luopua.
Voisiko luopumisesta näin tulla aikanaan helpompaa? Maa on lainassa lapsilta vaan.
Laura Kujala
Kirjoittaja toimii Maaseudun tukihenkilöverkon ohjausryhmässä Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton edustajana, jossa työskentelee sosiaaliturvan ja hyvinvoinnin asiantuntijana. Vapaa-ajallaan hän viljelee puolisonsa kanssa kasvinviljelytilaa Etelä-Pohjanmaalla, käy lavatansseissa ja opettelee kolmiloikkaamaan.
