”Kyl kai teki joskus kaupan maitoo juotte”, kysyi serkkuni 1960-luvulla. Harvassa olivat kotikylässäni silloin ne paikat, joissa juotiin lötkömuoviin pussitettua kaupan maitoa. Meilläkään ei juotu kaupan maitoa, ei vielä 1970- tai 1980-luvuillakaan. Sitä alettiin juoda vasta 1990-luvulla.
Lypsylehmien kadotessa mullistui myös maatilan vuosittainen ja päivittäinen elämänkierto ja -rytmi. Päivät rytmittyivät uudelleen. Enää ei päivä alkanut eikä päättynyt navettatöissä. Tosin noin puolet vuodesta valoisasta alkukeväästä synkkenevään syksyyn työpäivä jatkui navettatöiden jälkeenkin.
Säätiedotuksia oli opittu kuuntelemaan tunneittain. Kun ei enää ollut kuivaa heinää tarvitsevia lehmiä, säätiedotuksetkaan eivät olleet päivän tärkeintä uutisantia. Suurin elämänmuutos koski luonnonvoimien ja oikkujen seurantaa. Kalenteria seurattiin. Töiden oikea ajoitus oli lähtökohta hyvälle sadolle. Vuosikymmenen kokemuksella tiedettiin hallanarat pellot.
Katovuoden iskiessä pyrittiin samaan tulokseen suuremmalla työmäärällä. Uskottiin seuraavan vuoden olevan parempi. Pellon ja metsän yhteys toimi. Perämetsät olivat pahan kadon sattuessa talon pelastus, mutta hakkuillakin oli rajoitteensa. Taloa oli kuitenkin elettävä sukupolvi jos toinenkin eteenpäin.
Omasta maasta ja kausitöistä irrotettiin elantoa haastavinakin aikoina. Sopeuduttiin, koska usein se oli omin voimin mahdollista. Vuodet eivät olleet nyt eivätkä aikaisemminkaan veljiä keskenään.
Jälkeenpäin ajatellen nuo haasteet olivat hallittavissa. Joustavia elementtejä oli paljon. Kohtalotoveruutta oli jakamassa moni muukin. Maaseudun elämäntapa oli monille suomalaisille tuttu.
Nyt maataloudesta elantonsa hankkivan haasteet ovat vaativammat. Maatalous on pääomavaltaistunut. Taloutta ei pelasta, vaikka leipään laittaisi puolet petäjäistä. Rahaa tarvitaan.
Yksinäisyyden ja ymmärtämättömyyden kokemukset ovat vahvistuneet. Kohtalotoveruudelle ei heikon hetken tullen ole juurikaan jakajia. Maaseudun elämäntavasta on vieraannuttu. Maaseutu tarvitsee edelleen viljelijänsä ja varjelijansa. Ne eivät ole toisiaan poissulkeva yhtälö. Päinvastoin. Maaseudulla tarvitaan puhujia ja tekijöitä.
Lapsuuden aika maalaistalossa on opettanut ainakin kaksi tässä ajassakin kauaksi kantavaa asennetta. Luonnon oikkuihin oli sopeuduttava. Luonnon edessä on turha uhrata aikaansa kiukutteluun. On kartoitettava tilanne ja käännettävä ajatukset jo tulevaan. Mikään ei pellolla ja metsässä työtä tehdessä ole lopullista. Niin vilja kuin metsäkin kasvavat uudelleen, vaikka halla veisi viljan ja myrsky katkoisi puut.
Toinen oppi on nimenomaan riittävän kauaksi katsominen ja tulevaisuuteen luottaminen. Viljelijän ja varjelijan arvo kestää ja vahvistuu, mutta kyllä näinä aikoina mitataan maaseutuihmisen elämänuskoa.
Maaseudulla tarvitaan ymmärtäjiä ja auttajia. Kohtalotoveruus yhdistää – ja se koskee niin maaseudulla kuin kaupungeissa asuvia.
Pekka Perttula
Maaseudun tukihenkilöverkon ohjausryhmän puheenjohtaja
