Mummoni oli suomenkielinen ja kotoisin Karjalan kannakselta. Hän joutui kahteen otteeseen pakenemaan sotaa kotiseuduiltaan. Ehkäpä tämän takia hän ei vastannut sitä mielikuvaa, mikä meillä usein on iloisista ja puheliasta karjalaisista. Mummo ei turhia puhunut ja antoi itsestään tiukan vaikutelman. Vaarini puolestaan oli täydellinen vastakohta, iloinen ja huumorintajuinen veijari. Vaari oli kotoisin länsirannikolta äidinkielenään ruotsi, mutta mummolassa puhuttiin pääosin suomea. Meille lapsenlapsille hän keksi aina jotain hauskuuksia ja jekkuja. Mummi ja vaari asuivat kaupungissa.
Isäni puolelta isovanhemmat olivat maanviljelijöitä ruotsinkielisellä seudulla Etelä-Suomessa. Isoisäni kuoli ollessani suhteellisen nuori, joten hän on jäänyt etäiseksi. Isoäitini taas oli lapsen silmissä iloinen, pullantuoksuinen ja häntä oli helppo lähestyä. Isoäidillä oli aina aikaa meille lapsenlapsille ja hän kertoili mielellään kaikenlaisia tarinoita. Lottana oleminen sodan aikana kuulosti lapsen korviin jännittävältä seikkailulta.
Aikuisiällä olen ymmärtänyt, että vaikka isovanhemmat elivät hyvin erilaisissa ympäristöissä ja kulttuureissa, oli heillä myös paljon yhteistä. Molemmat perheet olivat kokeneet sodan ja se vaikutti koko heidän loppuelämäänsä. Yhteinen tekijä oli myös se, että huolista ei juuri puhuttu, vaikka niitä varmasti oli molemmissa perheissä. Omat murheet oli tapana pitää omana tietonaan.
Moni tuntee varmaan sanonnan; Vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa. Ilmaisua voi tulkita monella tapaa. Jos vaikenemisella tarkoitetaan sitä, että kuunnellaan toisen sanomista, eikä keskeytetä, se on viisautta. Sananpartta voi myös tulkita siten, että vaietaan asioista mieluummin kuin niistä keskustellaan ja että huolien pitäminen ominaan olisi vahvan ihmisen ominaisuus. Ajatus siitä, että omista murheista ei pitäisi puhua muille on valitettavan sitkeästi juurtunut toimintatapa keskuudessamme, joka vaikuttaa vielä nykyaikana.
Kaksikielisessä ympäristössä kasvaneena olen jo pienestä pitäen imenyt molemmista kulttuureista niin hyviä kuin huonojakin vaikutteita. Huolten ja murheiden pitäminen yksin omana asiana on ehdottomasti sellainen tapa, jonka olisin voinut jättää omaksumatta. Onneksi valoa on näkyvissä tunnelin päässä; Keskustelukulttuurin juurtuminen arkeemme on ollut nähtävissä jo jonkin aikaa, eikä omien huolten jakamista toisten kanssa pidetä enää tänä päivänä millään lailla heikkoutena. Tämä on hyvä juttu, koska aika harvassa ovat sellaiset asiat, jotka paranevat vaikenemalla.
Kannustankin kaikkia avautumaan omista huolistaan jollekin toiselle. Vaikka kuulija ei välttämättä osaisikaan auttaa konkreettisesti juuri kyseisen ongelman ratkaisemisessa, taakastaan toiselle kertomalla voi keventää omaa mieltään. Puhua voi kumppanille, ystävälle tai ihan ventovieraalle – aiheesta ja sen luonteesta toki hieman riippuen. Nykyisin löytyy useita keskusteluapua tarjoavia tahoja, joista Maaseudun tukihenkilöverkko on yksi. Pääasia on, ettei pidä kaikkia murheita sisällään, koska taakka on raskas yksin kantaa.
Ehdotankin siis, että vanhaa sanontaa muokattaisiin seuraavasti: Vaikeneminen on hopeaa, mutta puhuminen kultaa.
Hyvää ja keskustelevaa loppukesää kaikille!
Christell Åström
Kirjoittaja toimii Maaseudun tukihenkilöverkon ohjausryhmässä Maa- ja kotitalousnaisten edustajana ja työskentelee Maa- ja kotitalousnaisten Keskus ry:n toiminnanjohtajana. Hän on innokas järjestöihminen ja toimii kotikunnassaan Sipoossa mm. 4H:ssa, Punaisessa ristissä sekä Zonta -järjestössä.
