Maaseudun tukihenkilöverkko syntyi 30 vuotta sitten purkamaan maaseudulla asuvien ihmisten mieliä painavia uhkia. Suomen Euroopan Yhteisöön liittymisen myötä mielen taakkoina olivat niin tulevaisuuden kuin sukupolvien tekemän työn tärvellyksen pelko.
Talonpojan kunnia oli talossa ja maatilassa, ja sen siirrossa seuraavalle sukupolvelle vielä paremmassa kuin itse se oli aikanaan saatu. Ei taloa eletty eikä tilaa pidetty vuoden eikä vuosikymmenen aikajänteellä. Tehtyä ja tulevaa työtä arvioitiin vuosisadan mitalla.
Työ oli aina tekijänsä palkinnut. Maa oli antanut työn ja turvan, ammatin ja aseman, kunnioituksen ja itsekunnioituksen. Maata oli eletty viljellen ja varjellen – tartuttu siihen kiinni sydämin, kourin ja sieluin.
Vuonna 1996 tarvittiin sielunhoitajia, ei maaseutua manan majoille saattavia saattohoitajia. Onneksi oli niitä, jotka näkivät päivää pidemmälle ja tunnistivat maaseudun avuntarpeen.
Maaseudulla vaikuttaneiden organisaatioiden organisoimana perustettiin tukihenkilöverkko. Suomalaisia perinteitä kunnioittaen apua alettiin antaa vertais- ja yhdistystoiminnan voimalla.
Alku ei ollut aivan helppo. Apua ei ollut totuttu pyytämään. Ruumiilliseen sinnittelyyn ja kivun sietoon tottuneilla oli suuri kynnys hakea apua näkymättömään mielen kipuun.
Tukiverkon voima oli alusta lähtien vertaistuessa, vuorovaikutuksessa ja vastavuoroisuudessa. Naapuriapua oli opittu antamaan ja ottamaan vastaan. Ei tukihenkilöverkon toiminnassa sen kummoisemmasta asiasta ollut kyse.
Haasteena oli se, että maaseudun väestön vähetessä vertaisten ja vuorovaikutuksen määrät olivat vähentyneet. Itsekseen ja yksikseen puhuttu jäi purkamatta. Se jäi ikään kuin ilmaan leijumaan palatakseen ratkaisemattomana mieleen seuraavalla hengenvedolla.
Jälkeenpäin ajatellen Maaseudun tukihenkilöverkko täytti hyvin paikkansa Suomen EU-jäsenyyden alkuaikoina. Se toimi vuosituhannen vaihteen Suomessa ja maaseudulla. Se hankki ja sai olemassaololleen oikeutuksen.
Keväällä 2026 tukihenkilöverkon on uskallettava kysyä olemassaolonsa oikeutusta. Oikeutusta on. Maaseudulla on mielenterveyteen liittyviä haasteita jopa enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitten.
Mahdollisuus saada apua julkisesta terveydenhuollosta on kaventunut. Tarve vapaaehtoiseen kansalaistoimintaan on vahvistunut.
Toimintaympäristö ja haasteet maaseudulla ovat kolmessakymmenessä vuodessa muuttuneet. Tukihenkilöverkko on kuitenkin yksi niistä organisaatioista, joilla on kokemusta ja näkemystä vastata myös uusiin haasteisiin.
Se onnistuu vain vuoropuhelulla ja -vaikutuksella. Arvot ja tavoitteet ovat edelleen samat, mutta toimintatapoja ja yhteistyökumppanuuksia on arvioitava ennakkoluulottomasti.
Pekka Perttula
Maaseudun tukihenkilöverkon ohjausryhmän puheenjohtaja
