Jokainen elämän solmukohta on erilainen. Toisinaan se aiheuttaa kipeänkin kriisin ja välillä taas yllättää pehmeydellään. Yksi, mikä pysyy, on tarve puhua ja käsitellä omia ajatuksia ja tunteita toisen ihmisen kanssa.
Erilaiset ihmissuhteisiin liittyvät kysymykset ovat suurin yhteydenottojen syy Maaseudun tukihenkilöverkkoon. Heti kintereillä on myös erilaiset fyysisen ja psyykkisen jaksamisen haasteet. Nämä kaksi asiaa kulkevat usein myös käsi kädessä. Inhimillistä ja ymmärrettävää, kun ajatellaan, että kaikki me elämme erilaisissa ihmissuhteissa. Hyvin toimiessaan ihmissuhteet ovat valtava voimavara. Toisaalta haasteet ihmissuhteissa, etenkin läheisimpien ihmisten kanssa, voivat heijastaa jaksamattomuutta ja näköalattomuutta muillekin elämän osa-alueille.
Muutoksia, uudelleen orientoitumista tai jopa kriisin ihmissuhteisiin voivat aiheuttaa myös positiiviset ja odotetutkin elämänvaiheet esim. lapsen syntymä, lasten itsenäistyminen ja poismuutto kotoa tai hyvän ystävän seurustelun aloittaminen. Näissä tilanteissa joudumme väistämättä asemoimaan itsemme hiukan uudelleen suhteessa puolisoon, lapsiin tai ystävään. Tilanteet herättävät erilaisia ajatuksia ja tunteita, joista on hyvä päästä keskustelemaan jonkun kanssa, jotta saa ”oman pään sisäistä huminaa” hiukan selkeytettyä. Monesti ääneen asioista puhuminen ja omien tunteiden sanoittaminen, myös niiden ikävien, vie asiaa jo eteenpäin, kun kuulee itsensä ne ääneen lausuvan. Yhdessä ajattelu ja näkökulmien saaminen omaan tilanteeseen, helpottaa kummasti oloa! Sen vuoksi onkin tärkeää jutella jonkun kanssa, kun mieltä vaivaa pieni tai suuri asia – jonkinlainen elämän solmukohta.
Omassa elämässänikin on ollut vuosien varrella monenlaisia solmukohtia. Tällä hetkelläkin on käynnissä yksi ja se liittyy lasten kotoa poismuuttamiseen eli niin sanottuun tyhjän pesän syndroomaan. Tai oikeastaan siihen, ettei sellaista ”syndroomaa” koskaan tullutkaan. Pohdin, olenko huono äiti, kun nautin täysillä siitä, että ruuanlaitto ja harrastuksiin kuljettaminen eivät enää määritäkään jokaista päivääni ja voin viikonloppuna käpertyä puolisoni kainaloon päiväunille. Koti on siisti ja voin tehdä omia juttujani, omalla aikataulullani. Treffi-iltoja puolison kanssa voi pitää vaikka joka ilta!
Toisaalta edelleen huolehdin ja murehdinkin lapsistani. Kotona käydessään syötän, juotan ja halaan. Pois lähtiessä on kassissa ruokaa, herkkuja ja muuta hyödykettä, että lapsi varmasti pärjää. Lapsi, joka omien sanojensa mukaan on jo aikuinen ja pärjää kyllä. Onnekseni minulla hyvät välit jokaiseen lapseeni ja he ymmärtävät (ainakin kovasti yrittävät) äidin hössöttämistä.
Sydämestäni neljä osaa viipottaa maailmalla ja rakentaa itsensä näköistä elämää. Tuossa elämässä on paikka äidille, mutta äiti ei ole enää koko elämä – onhan siinä pureskeltavaa, vaikka nautinkin niistä asioista, joita muuttunut tilanne on eteeni tuonut. Halu ja tahto auttaa eivät ole kadonneet minnekään, puhumattakaan siitä valtavasta rakkauden määrästä, jota koen jokaista ”pikkuistani” kohtaan. Huomaan myös, ettei minussa asusteleva leijonaemo ole hävinnyt minnekään, sitä pitää nyt vaan oppia hallitsemaan uudella tavalla.
Vanhemmuus on koko elämän mittainen tehtävä, se vain muuttaa muotoaan lasten kasvaessa. Aikuisetkin lapset tarvitsevat vanhempiaan. Vanhemmuuteen kuuluu olla myös aikuisten lastensa käytettävissä silloin, kun he apua tuntevat tarvitsevansa. Vanhemmuus on myös pitkä luopumisen prosessi. Kaikki me tarvitsemme tukea tässä vaativassa, elämän mittaisessa tehtävässä ja sen eri vaiheissa.
Onneksi on maaseudun tukihenkilöitä, joihin voi olla yhteydessä myös tällaisissa ja kaikenlaisissa elämän solmukohdissa!
Mia Kalpa
suunnittelija, Maaseudun tukihenkilöverkko
