Maaseudun tukihenkilöverkon aluevastaava Helena Auvinen sanoo, ettei ole vielä tavannut ketään, jolla ei olisi mitään murhetta ollut. Hänellä on yli 20 vuoden kokemus ihmisten auttamisesta.
”Olen tehnyt elämäntyöni Enonkoskella maatilan emäntänä. Nyt olen 71-vuotias eläkeläinen ja toimin edelleen Maaseudun tukihenkilöverkon vapaaehtoisena ja aluevastaavana. Koordinoin vapaaehtoisia Savonlinnan lähiseudulla.
Nuorena en suunnitellut ryhtyväni maatilan pitäjäksi, mutta elämä vain meni niin. Rakkaus vei mennessään. Pidimme tilaa ja lypsykarjanavettaa yhdessä mieheni kanssa. Olin aktiivinen myös Maa- ja kotitalousnaisissa, se on minun ’kasvattajaseurani’.
Vuonna 1991 jäin leskeksi. Olin vasta nelikymppinen ja se oli kova shokki. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, joten jatkoin karjatilan pitoa yksin. Välillä kävi työntekijä auttamassa. Sitkeydellä jaksoin kymmenisen vuotta, koska vaihtoehtoja ei ollut. Tuohon aikaan ei ollut samanlaisia uudelleenkoulutusmahdollisuuksia kuin nykyisin. Lapset piti kouluttaa ja leipä hankkia pöytään. Silloin ei ollut mitään sururyhmiä. Työ on surun paras lääke, ajattelin. Nykyisin näkemykseni on pehmentynyt. Työnteko auttaa, mutta myös tukea kannattaa pyytää.
Jatkoin tilanpitoa vuoteen 1999 asti, kunnes tein raskaan päätöksen ja luovuin karjasta. Suomessa alkoi suurten tilojen ihannointi, minulla ei ollut mahdollisuutta jatkaa. Samoihin aikoihin halusin elämääni jotakin muuta, joten hakeuduin Maaseudun tukihenkilöverkon koulutukseen. Ajattelin, että elämänkokemukseni on hyödyksi. Niin se olikin. Nyt olen ollut mukana 23 vuotta.
Kun ovi suljetaan, niin uusia avataan.
Tukihenkilönä tehtäväni on kuunnella eikä opettaa. Vaikeassa elämäntilanteessa ihminen tuijottaa usein yhtä samaa mustaa pistettä eikä näe, miten päästä ulos. Autan avartamaan ajatuksia. Monesti ohjaan ihmisen eteenpäin. Joskus oikea osoite on oikeusavustaja, joskus työterveyshuolto, usein pankki. Toisinaan ohjaan seurakunnan pariin. Henkilö soittaa minulle yleensä pari kolme kertaa ja pohdimme tilannetta yhdessä. Avioero, sairastuminen, kuolemantapaus, yksinäisyys, konkurssi tai tulipalo ovat pahoja paikkoja. Mutta ihmiset selviävät monenlaisista ongelmista. Ajattelen, että kun ovi suljetaan, niin uusia avataan.
Huolenaiheet ovat muuttuneet. 1990-luvulla maaseudun asukkaat olivat hyvin huolissaan Euroopan unionin tuomasta taloudellisesta epävarmuudesta. Unioniin liittyminen oli sotien jälkeen tärkein yhteiskunnallinen mullistus. Rahoitustukipäätökset tehdään aina määräajaksi. Koskaan ei voi olla varma, hylätäänkö tukihakemus.
Nykyisinkin ihmisillä on taloushuolia, mutta enemmän he soittavat uupumuksen takia. Tiedän kyllä, miten sitovaa karjatilan pitäminen on, se vie seitsemän päivää viikossa. Henkinen väsymys vaivaa. Maaseudun ihmissuhteissa on yleistä, että parisuhde on samaan aikaan työsuhde. Tai jos toinen käy tilan ulkopuolella töissä, toinen joutuu olemaan yksin vastuussa firman pyörityksestä. Parit sinnittelevät yhdessä pitkään ennen kuin eroavat, koska ero saattaisi merkitä myös yrityksen lopettamista.
Autan avartamaan ajatuksia.
Onneksi kynnys avun hakemiseen on vuosikymmenten saatossa madaltunut. Nuoret ovat avoimempia puhumaan tunteistaan. Ennenkin oltiin maataloustyöstä väsyneitä, nyt uupumuksesta vain on alettu puhua. Se on hyvä. En ole vielä sellaista kiiltokuvapoikaa tai -tyttöä tavannut, jolla ei olisi lainkaan huolia. Jokaisella on joku ryppy elämässä. Se selviää puhumalla.”
Maaseudun tukihenkilöverkko täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaisemme 25 tarinaa verkon taipaleelta.
