Maaseudun tukihenkilöverkkoon otetaan eniten yhteyttä ihmissuhdehuolien vuoksi. Tukihenkilössä parasta on hänen luotettavuutensa ja vaitiolovelvollisuutensa, 25 vuotta täyttävän verkoston puheenjohtaja Pirjo Siiskonen sanoo.
25-vuotias on nuori aikuinen. Saman verran täyttää Maaseudun tukihenkilöverkko tänä vuonna. Verkosto perustettiin vuonna 1996, kun Suomi oli juuri liittynyt Euroopan unionin jäseneksi. Maatalouspolitiikka muuttui jyrkästi, moni pientilallinen luopui tilastaan ja maaseudun ihmiset kokivat suuren henkisen murroksen. Heidän auttamisekseen päätettiin perustaa Maaseudun tukihenkilöverkko, joka tarjoaa matalan kynnyksen apua.
– Nopea muutos on leimannut koko Suomen kehitystä ja henkistä ilmapiiriä, maaseudun yhteiskunnallista roolia tutkinut valtiotieteen tohtori, sosiologi Pirjo Siiskonen sanoo. Hän on tehnyt pitkän uran tutkijana ja Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin ja Luomuinstituutin johtajana. Päätyöstään eläkkeelle jäänyt Siiskonen aloitti Maaseudun tukihenkilöverkon puheenjohtajana vuonna 2020.
Siiskonen kertoo, että muutos pientilojen täplittämästä maaseutuyhteiskunnasta tekoälykehityksen kärjessä kulkevaksi länsimaaksi tapahtui nopeasti. Se vaikutti maaseudun perheiden asemaan ja ihmissuhteisiin.
Ihmissuhteet puhuttivat ennen, ihmissuhteet puhuttavat nyt
– Maatilan perheroolit olivat pitkän aikaa hyvin perinteiset: miehet hoitivat peltotyöt, naiset karjan ja kodin, Siiskonen kertoo sukupuolten välisistä rooleista.
Sukupolvet asuivat samassa pihapiirissä ja taloon tulevan miniän osa on saattanut olla vaikea.
– Maaseudun Tulevaisuus- ja Pellervo-lehtien palstat ovat täyttyneet kirjoituksista, joissa puidaan tästä syntyvää kitkaa: vanhan emännän elämäntyö ja miniän tuomat uudet ajatukset joutuivat törmäyskurssille, Siiskonen tiivistää aikaisempien vuosikymmenten ihmissuhdekoukeroita.
Maaseutu kehittyi ja elinkeinot muuttuivat, mutta historia on edelleen nähtävissä. Yleistykset eivät päde kaikkiin, mutta perheroolit ovat edelleen erilaiset kuin kaupungissa. Sukupolvet asuvat lähekkäin, lapset ja vanhukset hoidetaan kotipiirissä ja hoivavastuu on yleensä naisella.
– Nykyisin kaikki maaseudun naiset eivät ole tilanemäntiä ja heidän asemansa on verrattavissa muiden suomalaisten naisten asemaan, mutta elämäntapa tuo edelleen oman lisänsä ihmissuhteisiin. Jos perheellä on maatila, päävastuussa siitä on yleensä mies, ja nainen käy kodin ulkopuolella töissä. Pariskunnalla voi olla myös maaseutuyritys, jossa molemmat ovat töissä. Järjestely voi nakertaa parisuhdetta.
– Jos tulee avioero, perintötila, omaisuus ja taloudelliset kysymykset sitovat eri tavalla kuin kaupungissa.
Kyläyhteisö tuo oman lisämausteensa elämään.
– Yhteisö tarkkailee toistensa asioita. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Jos avautuu jollekulle, ei voi olla aivan varma siitä, kulkeeko tieto eteenpäin.
Ihmissuhteiden solmut ovatkin yleisin syy, jonka vuoksi Maaseudun tukihenkilöverkkoon otetaan nykyisin yhteyttä. Tilanne on ollut samankaltainen koko 25-vuotisen historian ajan.
Sen vuoksi vapaaehtoinen tukihenkilö on kullanarvoinen aarre, jos pulmia tulee: hän ei kerro asioita eteenpäin. Kaikilla Maaseudun tukihenkilöverkon vapaaehtoisilla on vaitiolovelvollisuus.
– On ehdoton etu, että tukihenkilö ei ole osa kyläyhteisöä. Tuntemattomalle, luotettavalle ihmiselle on helpompi puhua, kun tietää että hän pysyy vaiti.
Maaseudun tukihenkilöverkko täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaisemme 25 tarinaa verkon taipaleelta.
