Anni-Maria Pitkälä sai käytännön apua kotiin Maaseudun tukihenkilöverkon kautta.
Viime vuosi oli Anni-Maria Pitkälän perheelle raskas. Perheen neljäs lapsi syntyi tammikuussa 2025. Haastava odotusaika oli kuormittanut Anni-Mariaa jo valmiiksi, ja jatkuva stressi vaikutti jaksamiseen. Vauvalla oli koliikki, ja tilanne kävi nopeasti raskaaksi.
– Aiemmat lapset eivät olleet koliikkivauvoja, joten tämä tuli täysin uutena. Itkua oli paljon päivisin, ja öisin herättiin parin tunnin välein. Väsymys kasaantui nopeasti, Anni-Maria kertoo.
Koliikki kesti noin puoli vuotta. Tuona aikana Anni-Maria eli selviytymistilassa ja uupui.
Kynnys myöntää avun tarve oli suurin
Anni-Maria ja hänen puolisonsa ovat maatalousyrittäjiä ja pyörittävät suurta karjatilaa Jalasjärvellä.
– Puoliso on kiinni töissä eikä lastenhoitoa voitu jakaa. Minä olin kotona vauvan ja muiden lasten kanssa, ja arki tuntui loputtomalta, Anni-Maria kuvailee.
– Suurin kynnys oli myöntää, että en jaksa. Se tuntui vaikealta, jopa hävettävältä.
Lopulta puoliso otti asian puheeksi.
– Puoliso sanoi suoraan, että pitäisikö meidän saada apua. Itse en olisi ehkä vielä siinä vaiheessa osannut tai uskaltanut myöntää sitä.
Perhe sai neuvolan kautta apua, mikä madalsi kynnystä ottaa vastaan myös muuta tukea.
Jelppi-ryhmä toi konkreettista apua
Tukihenkilöverkon Jelppi-ryhmä oli perheessä kolmena päivänä, noin kahdeksan tuntia kerrallaan.
– Mietimme yhdessä, mitä toivoisin heidän tekevän. He siivosivat, järjestelivät ja tekivät sellaisia asioita, joihin minulla ei ollut ollut voimia tai aikaa: ikkunanpesua, imurointia, joulusiivousta. He olivat myös lastenvahtina, kun kävin hoitamassa asioita.
Vaikka kolme päivää kuulostaa lyhyeltä ajalta, vaikutus oli suuri.
– Se oli tavallaan vähän, mutta kuitenkin todella paljon. Sellaiset työt, jotka olivat nakertaneet alitajunnassa pitkään, että pitäisi siivota, pitäisi tehdä, tulivat hoidetuiksi. Kun on uupunut, tekemättä jättäminen syö voimia, mutta aloittamiseen ei vain pysty.
Jelppi-ryhmän jäsenet olivat Anni-Marian mukaan helposti lähestyttäviä ja sosiaalisia.
– Tultiin hyvin juttuun. Me elämme täällä perämetsässä aika omassa kuplassa, eikä arjessa ehdi nähdä ketään. Oli ihanaa saada myös ihan vaan jutella. Se oli sellainen sosiaalinen pläjäys kaiken muun avun lisäksi.
Anni-Maria kuvailee jelppiläisiä ihmisiksi, jotka tarttuivat hommaan empimättä.
– Kaikki onnistui. He olivat sellaisia, jotka käyvät suoraan tekemiseen käsiksi.
”Yksin ei tarvitse pärjätä”
Nyt Anni-Maria kertoo voivansa paremmin. Koliikkiaika on ohi, vauva nukkuu paremmin ja Anni-Mariakin saa kokonaisia yöunia. Väsymys helpottaa vähitellen, ja arki tuntuu taas hallittavalta.
– Puoli vuotta meni selviytymistilassa. Nyt kun se on ohi ja apua on saatu, jaksaminen on ihan eri tasolla. Kun väsymys väistyy, saa enemmän aikaiseksi ja mieli kevenee.
Hän haluaa rohkaista muita samankaltaisessa tilanteessa olevia hakemaan apua ajoissa.
– On vaikea myöntää, ettei jaksa. Mutta pienikin apu voi olla suuri, kun se tulee oikeaan aikaan. Se voi avata isoja solmuja.
Hän muistuttaa, että ulkopuoliset näkevät tilanteen usein selkeämmin.
– Kannattaa kuunnella puolisoa, neuvolaa tai muita, jotka katsovat tilannetta ulkopuolelta. He voivat huomata tarpeen ennen kuin itse huomaa tai pystyy sitä myöntämään.
– Itse ajattelee helposti, että pitää selvitä yksin. Todellisuudessa monen perheen elämä helpottuisi, jos uskaltaisi myöntää, ettei kaikkeen tarvitse pystyä itse. Kun äiti jaksaa, koko perhe voi hyvin.
Lue lisää Jelppi-toiminnasta täältä.
Teksti: Annika Ala-Fossi
Kuva: Anni-Maria Pitkälä
