Maaseudun tukihenkilö tuli sairaalavuoteen ääreen lukemaan uutisia, kun Marja oli itse liian sairas pidelläkseen lehteä. Ennen tärkeintä oli työnteko, nykyisin luonto ja muut ihmiset.
”Osastolle eivät päässeet muut kuin sukulaiset. Tukihenkilöni oli jättänyt sairaalaan kirjeen. Sen päälle oli kirjoitettu minun nimeni ja lisäys: jos Marja ei jaksa itse lukea tätä kirjettä, pyydän teitä lukemaan sen hänelle ääneen.
Olen 62-vuotias ja sairastan parantumatonta syöpää. Sairaus alkoi 7 vuotta sitten ja se on uusinut monta kertaa. Joskus olin niin väsynyt, etten jaksanut pitää edes puhelinta kädessä. Tukihenkilö kirjoitti silloin:
’Jos sairaalaan voi torstaisin tulla joku ystävä, tulen silloin tai milloin vain. Tulen lukemaan uutisia pakolaisten tilanteesta tai huonoista talousnäkymistä tai muusta piristävästä, niin saat muuta ajateltavaa.’
Hänen omintakeinen tyylinsä lohdutti ja nauratti samaan aikaan. Kävimme kirjeenvaihtoa ja hän tuli tuekseni sairaalaan.
’Voin mielikuvitella, miltä kokemasi pelko tuntuu. Pelko, joka kuristaa kurkkua’, hän kirjoitti ja puki hyvin sanoiksi sen, mitä olin hänelle vuodattanut.
Tukihenkilöni on minua 10 vuotta nuorempi nainen. Hänellä on vaitiolovelvollisuus, joten asiani eivät kulje eteen päin. Puhuminen oli muutenkin alusta lähtien helppoa, vaikka hän oli vieras ihminen. Hän asuu maalla kuten minäkin ja ymmärtää maaseudun elämää. Hän auttoi minua näkemään, miten voi löytää elämäniloa raskaallakin hetkellä.
Suhde tukihenkilön kanssa on erilainen kuin muut ihmissuhteeni, sillä vastavuoroisuuden pakkoa ei ole. Kysyn aina välillä, vieläkö hän jaksaa kuunnella, ja aina hän jaksaa. Olemme sopineet, että aina kun voin paremmin ja hoidoissa on tauko, hän ottaa etäisyyttä. Hänen läsnäolonsa ei silloin muistuta sairaudesta.
Kun sairautta kesti ja kesti, minä kuitenkin masennuin. Psykiatri kysyi minulta vastaanotolla: ’Kummasta on vaikeampi kertoa ihmisille: syövästä vai masennuksesta?’ Masennuksesta tietenkin, vastasin heti. Tutut eivät kestäneet kuulla siitä. Moni ei halunnut kuulla myöskään sitä, että minulla on tällainen tukihenkilö, vaikka hän on minulle niin tärkeä.
Arvoni ovat muuttuneet. Ennen oli vain se työ. Olin vaativassa, kiireisessä työssä ja hoidimme samalla maatilaa. Olin perheemme tukipilari. Lapset, puoliso ja ystävät tukeutuivat minuun. Kun sairastuin, minun piti sulatella asiaa. Suomalaisessa kulttuurissa on yksin pärjäämisen asenne. Minulla on puoliso ja kolme lasta, jotka ovat nykyisin nuoria aikuisia. Kysyin heiltä: miten te nyt pärjäätte, kun äiti on aina ollut vahva ja voimakas persoona, ja nyt olen heikko?
Heikko minusta nimittäin tuli. Sairauden myötä olen tarvinnut muiden apua. Sanoin kuitenkin lapsilleni näin: vaikka elättekin minun sairauttani, toivon, että elätte täysillä omaa ihanaa nuoren elämäänne. Jos yksi sairastaa, muut saavat jatkaa. Myöhemmin he kiittivät asiasta.
Luonto on tullut entistä tärkeämmäksi, menen mielelläni metsään. Käytän nykyisin myös värikkäämpiä vaatteita ja koruja ja ostan kotiin kukkia. Minulle tuli myös kova tarve tehdä käsillä jotakin. Tein tukihenkilölleni helmirannekorun.
Kerran kun olin laittamassa ripsiväriä, huomasin ettei ripsiä enää olekaan. Sytostaattihoito oli vienyt ne. Ystäväni halusivat piristää minua ja veivät minut kosmetologille. Hän osasi meikata minut ilman ripsiäkin.
Jos tätä tekstiä lukee joku muu uupunut, sanon hänelle: yksin ei pidä jäädä. Jos huomaat, että surullisia hetkiä alkaa tulla liikaa, hakeudu ystävien, ammattiauttajien tai tukihenkilön seuraan.
Minulla oli sairauden kestäessä yksi toivomus: olisi ihanaa nähdä edes yksi lapsenlapsi. Toiveeni toteutui. Nyt heitä on kaksi.”
Marjan nimi on muutettu.
Maaseudun tukihenkilöverkko täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaisemme 25 tarinaa verkon taipaleelta.
