Vaikka työnteko olisi intohimo, itseään ei pidä päästää uupumukseen asti, Jelppi-toiminnassa mukana oleva saarijärveläinen tukihenkilö Merja Väinämö sanoo. Hänestä yhteiskunnan vaatimustasoa voisi laskea.
”30-vuotiaana minulla oli ulkoisesti kaikki hyvin. Oli luottamustehtäviä, islanninhevostalliyritys, kaunis koti ja avioliitto. Hevoset olivat lapsuuden unelma-ammattini. Silti mietin jatkuvasti: tässäkö tämä nyt on?
Olin kova tekemään töitä ja huono lepäämään. Olen ehtinyt elämäni aikana työskennellä hevostalli- ja maatilamatkailuyrittäjänä, lomakylän pitäjänä, luonto-oppaana, oriaseman työntekijänä ja hautausmaan kesätyöntekijänä. Päälle tulevat vielä luottamustoimet. Lopulta koin työuupumuksen ja parantelin sitä pitkään.
Nyt olen 40-vuotias ja tyytyväinen elämääni. Olen eronnut 12 vuotta kestäneestä avioliitostani, lopettanut tallinpidon ja muuttanut tänne Saarijärvelle. Yrittäjyys vaihtui pätkätöihin ja agrologiopintoihin ammattikorkeakoulussa, jonne kirjoitan parhaillaan opinnäytetyötäni. Samalla toimin tukihenkilönä Maaseudun tukihenkilöverkossa.
Tukihenkilötyössä muiden auttaminen on palkitsevaa, kyllä tästä plussalle jää. Toimin etenkin Jelppi-ryhmässä, joka tarjoaa käytännön apua. Menemme muutamasta tukihenkilöstä koostuvan porukan kanssa tukea tarvitsevan ihmisen kotiin. Teemme vain sitä mitä pyydetään, muuta emme tuputa. Meillä on myös vaitiolovelvollisuus eli emme kerro asioita eteenpäin.
Jelppi-keikoilla olen huomannut, että kun kädet järjestelevät sotkussa olevaa kotia, samalla järjestyvät myös ajatukset. Ruoanlaiton lomassa voi selvitellä henkistä puolta. Ihmisten on silloin helpompi puhua ongelmistaan.
Minä en sanele kenellekään ratkaisuja. Tukihenkilönä toimin ikään kuin seinänä, jota vasten ihminen voi heitellä palloja, ja siitä ne kimpoavat takaisin. Ihmisellä itsellään on kyllä ratkaisun avaimet.
Tällä hetkellä maaseudun asukkaita rasittaa taloudellinen epävarmuus ja byrokratia. Ihmiset työskentelevät omassa yrityksessään useammin kuin kaupungeissa. Maaseutuyrityksen toiminta henkilöityy helposti: hänestä tulee korvaamaton. Jos hän väsyy, työt kasautuvat. Minullekin kävi niin. Hevostalliyrityksessäni asiakkaat halusivat juuri minun ohjaamilleni vaelluksille, eivät muiden ohjaajien. Vastuu eläimistä painoi koko ajan takaraivossa ja uuvuin.
Näen asioiden muuttuneen vuosien saatossa, ja se on hyvä. Kärjistäen sanottuna aikaisemmin maalla ajateltiin, että otetaan yksi kanttura ja saadaan siitä rahaa. Nykyisin maaseutuyrittäminen on ammattimaistunut ja nykyiset parikymppiset hyväksyvät asian. Agrologiopinnoissani olen tutustunut nuoriin, jotka hyväksyvät, että ammattimaiseen yritystoimintaan kuuluvat byrokratia, digitaalisuus ja EU-avustusanomusten täyttäminen. Navetat on koneellistettu ja täynnä teknologiaa.
Siihen nähden on surkuhupaisaa, että naisvaltaisella hevosalalla tärkeimmät työvälineet ovat edelleen lihakset ja talikko. Jos tämä olisi miesvaltainen ala, kaikenlaisia työtä helpottavia teknologioita olisi varmasti jo keksitty.
Tukihenkilötyössä näen, että yhteiskuntamme on vaativa. Suomalainen on sellainen, että puree hammasta romahtamiseen asti. Vasta sitten hän konttaa hakemaan apua. Toivoisin enemmän armollisuutta. Itse olen oppinut hellittämään, mutta edelleen tartun eteeni heitettyihin tilaisuuksiin. Tällä tyylillä olen elänyt rikkaan elämän.
Uusin aluevaltaukseni on mallinura. Paikallisen vaatekaupan omistaja kysyi kesken kauppareissun, kiinnostaisiko plusmallin työ. Casting-tilaisuus olisi seuraavalla viikolla. Miksi ei? Pääsin mallitoimiston listoille. Ennen koronaa ehdittiin pitää yhdet vaatekuvaukset ja muotinäytös.
Lähetän terveisiä paineiden alla kamppaileville: jokainen epäonnistuu joskus. On inhimillistä välillä kompastua maahan. Sen jälkeen voi ponnistaa takaisin jaloilleen ja jatkaa matkaa. Ei pidä jäädä itseään moitiskelemaan. Sinä riität.”
Maaseudun tukihenkilöverkko täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaisemme 25 tarinaa verkon taipaleelta.
